Tylsistä treffeistä

Mä haluaisin oppia ihastumaan tylsiin miehiin,
kun niitä on paljon tarjolla.
Mä haluaisin oppia pitämään kaurapuurosta,
kun se on halpaa ja terveellistä...

Siinä pieni lyriikka-aihio, jota alan kehitellä joskus, kun sopiva melodia osuu kohdalle. Laulu tulee kertomaan siitä, miten ihminen ei voi päättää, mitä haluaa. Jos voisi, niin kannattaisi tietenkin haluta sellaista, mikä on helposti saavutettavissa. Mutta kun se ei käy. Ei voi päättää, että loputtomasti jääkiekosta jaaritteleva mies on kiinnostava, vain siksi, että sattuu olemaan siinä. Eikä voi päättää, että kaurapuuro on hyvää vain siksi, että se sattuu olemaan ravitsemuksellisesti ja taloudellisesti järkevä ratkaisu. Tiettyyn pisteeseen asti voi tietenkin yrittää muokata makutottumuksiaan. Lapsia pitäisi kuulemma totuttaa erilaisiin makuihin pieninä suupaloina silloin tällöin, ja menetelmällä on saatu hyviä tuloksia parsan ja kesäkurpitsan sietokyvyn parantamisessa. On kovin valitettavaa, että vastaavanlainen siedätyshoito tylsien miesten suhteen ei tunnu toimivan. Jos toimisi, niin olisin jo varsinainen connoisseur siinä suhteessa, sen verran monta kertaa olen meinannut haukotella leukani sijoiltaan jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan piinallisen pitkästyttävässä seurassa.

Kirjoitin aiheesta kappaleenkin, Treffit, joka on mitä suurimmassa määrin  omaelämänkerrallinen. Siinä olen jakanut ankeat treffikumppanit kolmeen kategoriaan: höpöttäjät, tuppisuut ja kuulustelijat. On vaikea sanoa, mikä näistä ryhmistä on tuskastuttavin, riippunee omasta puheliaisuudesta. Puheliaalle ihmiselle höpöttäjä on suoranainen painajainen - kysyt viattomasti toisen harrastuksista ja saat kuulla puolen tunnin esitelmän aiheesta. Edes se, että kerrot, ettet ole koskaan lasketellut, ei pelasta sinua yksityiskohtaiselta selostukselta viimevuotisesta Sveitsin matkasta. Vaikka kerrot alkavasi voida pahoin, joudut silti katsomaan loppuun asti käsivaralla kuvatun lomavideon. Hiljaisemmalle ihmiselle tuppisuu lienee kurjinta seuraa. Siinä vaiheessa kun keskustelu sivuaa kahvilan sisustuksen onnistuneisuutta kolmatta kertaa, on selvää, että nyt tehdään tikusta asiaa, mutta jollainhan se liian pitkäksi venynyt hiljaisuus on katkaistava. Itse en ole aivan hiljaisimmasta päästä, mutta melko monta kertaa olen olen tuntenut itseni treffeillä varsinaiseksi lypsykoneeksi, sen verran nihkeästi niitä sanoja on kumppanin suusta tipahdellut. Kolmas - ei varmaankaan pahin, mutta mielestäni todella tylsä - seuralaistyyppi on kuulustelija. Olen ollut rattoisammissa työhaastatteluissa, kuin mitä jotkut treffini kuulustelijoiden kanssa ovat olleet. Kuulustelija pysyy tiukasti asialinjalla ja pyrkii selvittämään järjestelmällisesti kaiken sen faktatiedon, jonka perusteella hän voi arvioida, sovellunko hänen tulevien lastensa äidiksi. Tai tällaisen vaikutelman hän ainakin itsestään antaa. Treffit kuulustelijan kanssa eivät yleensä ole erityisen piinalliset, mutta kuulustelija antaa itsestään niin pitkästyttävän vaikutelman, että ajatuskin loppuelämästä moisessa seurassa aiheuttaa kylmiä väreitä. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni. Voisin kuvitella, että joku oikein mielellään itsestään puhuva ihminen voisi olla suorastaan otettu kuulustelijan osoittamasta loputtomasta mielenkiinnosta.

Myönnettäköön, etten aina itsekään ole ollut kaikkein stimuloivinta treffiseuraa. Toisinaan huomaa jo heti ensimmäisen viiden minuutin aikana, että seuralainen nyt vain kuuluu siihen kategoriaan, jonka kelpuuttaisi sänkykumppanikseen ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä olisi maailman viimeinen mies, ja seksi hänen kanssaan olisi ainut tapa saada muuta juttuseuraa - parin vuoden viiveellä tosin. Tuollaisessa tilanteessa sitä herkästi menettää kiinnostuksensa koko keskusteluun ja alkaa toimia ikään kuin autopilotilla: rohkaiseva ynähdys tasaisin väliajoin sekä silloin tällöin jokin kliseinen kysymys katkaisemaan liian pitkäksi venähtäneen tauon. Aiemmin tapanani oli myös alkaa tällaisessa tilanteessa puhua oopperasta sangen innostuneeseen sävyyn. Aniharva mies on nimittäin kiinnostunut oopperasta, ja tällä tavoin saatoin kätevästi luoda evidenssiä siitä, kuinka meillä ei ollut riittävästi yhteistä, mikä oli tyypillisimmin käyttämäni selitys haluttomuuteeni tavata uudelleen. Toki on miellyttävämpää tulla torjutuksi puutteellisen oopperainnostuksen vuoksi kuin siksi, että on esimerkiksi ruma tai tyhmä.

Viime aikoina oopperakortin käyttäminen ei kuitenkaan enää ole ollut tarpeen - ei siksi, että treffikumppaneiden laatu olisi yht'äkkiä dramaattisesti parantunut, vaan siksi, että eräs komea poliisi puolisen vuotta sitten ojensi minulle nettideittailun graalin maljan, täydellisen torjunnan. Ajatella, että olin käynyt vaikka kuinka monilla treffeillä kertaakaan kuulematta sitä: katellaan. Aivan loistavaa. Ei kiusallisia selityksiä, ei turhia anteeksi pyytelyitä ja ennen kaikkea ei turhaa toivoa. Sokkotreffeillä käynti helpottui suunnattomasti tuon oivalluksen ansiosta, sillä eroaminen on ainakin itselleni aina ollut se tapaamisen piinallisin osuus. Ei ole kiva tuottaa kenellekään pettymystä, ja jos se kaiken kukkuraksi täytyy tehdä jollakin kiusallisella ja lähes julmalla tavalla, on tapahtuma silkkaa piinaa myös torjujalle. Treffailussahan on joka tapauksessa aimoannos sisäänrakennettua julmuutta, sillä parisuhdemarkkinat ovat oikeastaan luonnonvalinnan viimeinen linnake tässä tititainmentin kyllästämässä maailmassa.