Kannattaako esittää vaikeasti saavutettavaa?

Luin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset kiinnostuvat herkemmin miehistä, jotka eivät paljasta kiinnostustaan. Sen mukaan vaikeasti saavutettavan näytteleminen kannattaisi. Jäin hieman pohdiskelemaan asiaa. Tavallaan ostan tuon väitteen, koska omasta kokemuksestani tiedän, että jos mies tipahtaa syliin kuin ylikypsä hedelmä jo ennen kuin mieleen on ehtinyt pälkähtää, että tuollainenhan voisi olla kiva kotona, niin ei se kovin häävi lähtökohta ole. Ihminen nyt vaan on sellainen, että ruoho on aidan takana vihreämpää ja hyviä asioita osaa arvostaa vasta, kun ne on vaarassa menettää. Mikään ei saa arvostamaan terveyttä niin kuin sairaus eikä unta niin kuin väsymys.

Valitettavasti niissä kuvioissa, joissa vastakkaisen sukupuolen edustajia tavallisimmin päätyy tapaamaan, ei vaikeasti saavutettavan näytteleminen oikein toimi. Treffeillä viileä etäisyys vaikuttaa vain kyyniseltä penseydeltä, mikä tuskin innostaa ketään. Baarissa taas vaikeasti tavoiteltavan esittäminen tarkoittaa lähinnä yksinään seisoskelemista. Tosin erilaiset pelimiesopit perustuvat nimenomaan tähän oletettuun vaikean saavutettavuuden vetovoimaan. Kyseisissä iskuoppaissa neuvotaan kyllä lähestymään naista, mutta sen jälkeen suhtautumaan häneen välinpitämättömästi, esittämään väheksyviä kommentteja hänen ulkonäöstään sekä kiinnittämään enemmän huomiota hänen ystäviinsä kuin häneen itseensä. Olen melko varma, että tämä tekniikka ei toimi ainakaan Suomessa. Jenkeissä tilanne on ehkä toinen. Siellä viehättävä nainen kohtaa luultavasti lähes päivittäin lähestymisyrityksiä enimmäkseen ei-toivottujen sulhaskandidaattien taholta. Baarissa kontakteja tulee varmaankin jatkuvasti, sillä amerikkalaiset ovat sosiaalisesti paljon rohkeampia ja yritteliäämpiä kuin suomalaiset. Kuvittelisin, että tuollaisessa tilanteessa iskuyrityksiin alkaa herkästi suhtautua kuin puhelinmyyjiin; tällöin välinpitämättömyys ja epävarmuuden siemenen kylväminen naisen mieleen saattaa olla hyvinkin tehokas menetelmä.

Suomessa tilanne on kuitenkin lähtökohtaisesti kovin erilainen. Miehet ovat ujoja ja uskaltavat tulla puhumaan naisille yleensä vasta ollessaan niin humalassa, etteivät enää kykene siihen. Harva viehättäväkään nainen joutuu baari-illan aikana kokemaan iskuyrityksiä riesaksi asti. Noissa olosuhteissa se, että joku mies vaivautuu puhumaan, mutta alkaakin vain nakertaa naisen itsetuntoa, tuskin parantaa kenenkään fiilistä, ja yleensä sitä haluaa viettää aikaansa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihtyy. Näin ollen Suomen yöelämään en pelimiesotteita suosittelisi .

Millaisissa oloissa vaikea saavutettavuus sitten toimii? Sanoisin, että tilanteessa, jossa mies pääsee tutustumaan naiseen neutraalilla maaperällä: töissä, koulussa tai harrastuksissa. Tuolloin ei ehkä kannata välittömästi rynnätä pyytämään naista treffeille, vaan kannattaa pyrkiä tutustumaan ensin ystävänä, vaikuttaa mukavalta; sitten vähitellen lisätä mukaan vähän flirttiä ja merkitseviä katseita, antaa kautta rantain ymmärtää olevansa kiinnostunut. Tuollainen hienovarainen soidintanssi herättää kiinnostuksen paljon tehokkaammin kuin suoraviivainen hyökkäys, joka helposti herättää halun paeta. Metsästäjä on toki aina kiinnostuneempi saaliista kuin saalis metsästäjästä. Mutta kannattaa muistaa, että siinä vaiheessa, kun saaliin päättää vetää veneeseen, pitää olla vikkelä. Siinä missä epävarmuus ennen ensitreffejä muodostuu ihanasta toiveikkuudesta, joka lisää ihastuksen tunnetta, epävarmuus ensitreffien jälkeen on lähinnä jäytävää menetyksen pelkoa. Erityisesti ihmisillä, joilla on takanaan n kappaletta epäonnistuneita suhteita ja nolla kappaletta onnistuneita, voi mieleen helposti juolahtaa, että mitä tässä edes yrittämään, pieleen se menee kuitenkin. Tuota epävarmuutta sitten alkaa helposti lääkitä viilentämällä tunteita tahallaan.

Voin rehellisesti myöntää, että minuun vaikea saavutettavuus toimii, siis noissa jälkimmäisenä kuvailemissani olosuhteissa. Sääli vaan, että lähes ainoat paikat, joissa vastakkaisen sukupuolen edustajiin voi tutustua, ovat nuo ensin mainitut, joissa menetelmä ei ollenkaan toimi. Koulut ja työpaikat on jo kokeiltu, ja harrastuksissa tapaa lähinnä naisia. No, ehkäpä menen vielä sinne laskuvarjohyppykurssille, jota eräs kaverini suositteli. Siellä on kuulemma paljon laadukkaita sinkkumiehiä. En tosin oikeastaan välittäisi hypätä laskuvarjolla, mutta sinkun on tehtävä uhrauksia.

Seksuaalisesta häirinnästä

Tämän päivän Hesarissa oli yleisönosastokirjoitus seksuaalisesta häirinnästä. Siinä eräs nainen valitti tulleensa häirinnän kohteeksi tänä keväänä ensimmäisen kerran diskossa. Ensin joku hänelle ennestään tuttu nainen oli ohimennessään hivellyt hänen takapuoltaan, ja myöhemmin toinen nainen oli ottanut hänet tanssilattialla "parikseen" hermostuttavalla tavalla ja yrittänyt muunmuassa hieroa hänen selkäänsä hartioillaan. Tämän jälkeen nainen oli vääntänyt häntä puoleensa tanssilattialla ja seurannut häntä hänen paettuaan tilanteesta. Kuulostaa kokolailla meikäläisen normaalilta lauantai-illalta, jos vaihdetaan ahdistelija naisesta humaltuneeksi mieheksi. Kirjoitus herätti minussa koko joukon ajatuksia. Ensinnäkin miten on mahdollista, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun kirjoittaja koki tämäntyyppistä häirintää? Kokiko hän sen häiritseväksi lähentelijöiden sukupuolen vuoksi vai eikö hän ole koskaan käynyt heterobaarissa? Olisiko minunkin pitänyt kirjoittaa yleisönosastoon kokemastani häiritsevästä käytöksestä miesten taholta? Missä kohtaa kosketus tanssilattialla on niin intiimiä, että se pitäisi tulkita seksuaaliseksi häirinnäksi?

Erään tulkinnan mukaan seksuaalista häirintää on mikä tahansa, minkä kohde kokee sellaiseksi. Tästä seuraa hiuman huvittavasti se, että raja komeiden miesten ja kauniiden naisten harjoittamalle seksuaaliselle häirinnälle lienee täysin toinen kuin rumien ihmisten ei-toivotuille lähentymisyrityksille. Loppujen lopuksihan kaikki yleisönosastokirjoituksessa mainitun naisen suorittamat ahdistelutoimenpiteet olisivat seksuaalisesti puoleensavetävältä ihmiseltä olleet täysin sallittuja. Toisaalta ainakin itse koen häiritseväksi jo sen, että joku vahvassa humalassa oleva epämiellyttävän näköinen setäihminen parkkeeraa tanssilattialla itsensä heilumaan puolen metrin päähän minusta. Mutta selvästikään se ei voi olla kiellettyä.

Sanallisen ahdistelun kohdalla rajanveto on vielä vaikeampaa. Toisen mielestä härski vitsi voi olla hauska ja toisen mielestä ahdistava. Toisaalta härskit jutut voivat olla vain poikaporukassa heitettyä läppää, jonka joku nainen sattuu kuulemaan ja kokemaan ahdistavana, tai vaihtoehtoisesti niiden kertomisen pääasiallisena tarkoituksena voi olla naisen nolostuttaminen, jolloin kysymys on ennen kaikkea vallankäytöstä. Jälkimmäisessä tapauksessa vitsit on melko helppoa saada loppumaan alkuunsa: riittää ettei kiinnitä niihin mitään huomiota. Itselläni on tästä hieman kokemustakin. Olin taannoin työpaikassa, jossa viimeisenä työpäivänäni kuulin, että toimiston lähes kaikkia alle nelikymppisiä naisia oli ahdisteltu seksuaalisesti härskeillä vitseillä ja vihjauksilla. Olin hämmästynyt. Kun oikein mietin, muistin hämärästi pomoni kertoneen minulle kerran huonon kaksimielisen vitsin, johon olin suhtautunut sellaisella viileällä välinpitämättömyydellä, johon vain miesvaltaisella alalla työskennellyt nainen pystyy. Toista vitsiä ei koskaan kuulunut, koska reaktio ensimmäiseen ei ollut toivottu.

Nolostumalla ja olemalla kovin herkkiä omasta naiseudestamme me itse asiassa annamme osan omasta vallastamme miehille. Ei naiseuteen pidä suhtautua niin, kuin se olisi jokin häpeällinen tauti, johon viittaaminen on automaattisesti tarkoitettu meidän asemamme heikentämiseksi. Mielestäni taannoinen kokovartaloministerikohu oli hyvä esimerkki tuollaisesta naisen aseman kannalta vahingollisesta ajattelumallista. Se oli kehnohko sanaleikki, ja jos joku puumahenkinen naispuolinen yritysjohtaja olisi juhlapuheessaan esittänyt vastaavan kommentin Jyrki Kataisesta, sitä olisi pidetty vain kehnohkona sanaleikkinä. Sillä ei ole häpeä olla mies, mutta ilmeisesti on ainakin vähän noloa olla nainen.

Tylsistä treffeistä

Mä haluaisin oppia ihastumaan tylsiin miehiin,
kun niitä on paljon tarjolla.
Mä haluaisin oppia pitämään kaurapuurosta,
kun se on halpaa ja terveellistä...

Siinä pieni lyriikka-aihio, jota alan kehitellä joskus, kun sopiva melodia osuu kohdalle. Laulu tulee kertomaan siitä, miten ihminen ei voi päättää, mitä haluaa. Jos voisi, niin kannattaisi tietenkin haluta sellaista, mikä on helposti saavutettavissa. Mutta kun se ei käy. Ei voi päättää, että loputtomasti jääkiekosta jaaritteleva mies on kiinnostava, vain siksi, että sattuu olemaan siinä. Eikä voi päättää, että kaurapuuro on hyvää vain siksi, että se sattuu olemaan ravitsemuksellisesti ja taloudellisesti järkevä ratkaisu. Tiettyyn pisteeseen asti voi tietenkin yrittää muokata makutottumuksiaan. Lapsia pitäisi kuulemma totuttaa erilaisiin makuihin pieninä suupaloina silloin tällöin, ja menetelmällä on saatu hyviä tuloksia parsan ja kesäkurpitsan sietokyvyn parantamisessa. On kovin valitettavaa, että vastaavanlainen siedätyshoito tylsien miesten suhteen ei tunnu toimivan. Jos toimisi, niin olisin jo varsinainen connoisseur siinä suhteessa, sen verran monta kertaa olen meinannut haukotella leukani sijoiltaan jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan piinallisen pitkästyttävässä seurassa.

Kirjoitin aiheesta kappaleenkin, Treffit, joka on mitä suurimmassa määrin  omaelämänkerrallinen. Siinä olen jakanut ankeat treffikumppanit kolmeen kategoriaan: höpöttäjät, tuppisuut ja kuulustelijat. On vaikea sanoa, mikä näistä ryhmistä on tuskastuttavin, riippunee omasta puheliaisuudesta. Puheliaalle ihmiselle höpöttäjä on suoranainen painajainen - kysyt viattomasti toisen harrastuksista ja saat kuulla puolen tunnin esitelmän aiheesta. Edes se, että kerrot, ettet ole koskaan lasketellut, ei pelasta sinua yksityiskohtaiselta selostukselta viimevuotisesta Sveitsin matkasta. Vaikka kerrot alkavasi voida pahoin, joudut silti katsomaan loppuun asti käsivaralla kuvatun lomavideon. Hiljaisemmalle ihmiselle tuppisuu lienee kurjinta seuraa. Siinä vaiheessa kun keskustelu sivuaa kahvilan sisustuksen onnistuneisuutta kolmatta kertaa, on selvää, että nyt tehdään tikusta asiaa, mutta jollainhan se liian pitkäksi venynyt hiljaisuus on katkaistava. Itse en ole aivan hiljaisimmasta päästä, mutta melko monta kertaa olen olen tuntenut itseni treffeillä varsinaiseksi lypsykoneeksi, sen verran nihkeästi niitä sanoja on kumppanin suusta tipahdellut. Kolmas - ei varmaankaan pahin, mutta mielestäni todella tylsä - seuralaistyyppi on kuulustelija. Olen ollut rattoisammissa työhaastatteluissa, kuin mitä jotkut treffini kuulustelijoiden kanssa ovat olleet. Kuulustelija pysyy tiukasti asialinjalla ja pyrkii selvittämään järjestelmällisesti kaiken sen faktatiedon, jonka perusteella hän voi arvioida, sovellunko hänen tulevien lastensa äidiksi. Tai tällaisen vaikutelman hän ainakin itsestään antaa. Treffit kuulustelijan kanssa eivät yleensä ole erityisen piinalliset, mutta kuulustelija antaa itsestään niin pitkästyttävän vaikutelman, että ajatuskin loppuelämästä moisessa seurassa aiheuttaa kylmiä väreitä. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni. Voisin kuvitella, että joku oikein mielellään itsestään puhuva ihminen voisi olla suorastaan otettu kuulustelijan osoittamasta loputtomasta mielenkiinnosta.

Myönnettäköön, etten aina itsekään ole ollut kaikkein stimuloivinta treffiseuraa. Toisinaan huomaa jo heti ensimmäisen viiden minuutin aikana, että seuralainen nyt vain kuuluu siihen kategoriaan, jonka kelpuuttaisi sänkykumppanikseen ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä olisi maailman viimeinen mies, ja seksi hänen kanssaan olisi ainut tapa saada muuta juttuseuraa - parin vuoden viiveellä tosin. Tuollaisessa tilanteessa sitä herkästi menettää kiinnostuksensa koko keskusteluun ja alkaa toimia ikään kuin autopilotilla: rohkaiseva ynähdys tasaisin väliajoin sekä silloin tällöin jokin kliseinen kysymys katkaisemaan liian pitkäksi venähtäneen tauon. Aiemmin tapanani oli myös alkaa tällaisessa tilanteessa puhua oopperasta sangen innostuneeseen sävyyn. Aniharva mies on nimittäin kiinnostunut oopperasta, ja tällä tavoin saatoin kätevästi luoda evidenssiä siitä, kuinka meillä ei ollut riittävästi yhteistä, mikä oli tyypillisimmin käyttämäni selitys haluttomuuteeni tavata uudelleen. Toki on miellyttävämpää tulla torjutuksi puutteellisen oopperainnostuksen vuoksi kuin siksi, että on esimerkiksi ruma tai tyhmä.

Viime aikoina oopperakortin käyttäminen ei kuitenkaan enää ole ollut tarpeen - ei siksi, että treffikumppaneiden laatu olisi yht'äkkiä dramaattisesti parantunut, vaan siksi, että eräs komea poliisi puolisen vuotta sitten ojensi minulle nettideittailun graalin maljan, täydellisen torjunnan. Ajatella, että olin käynyt vaikka kuinka monilla treffeillä kertaakaan kuulematta sitä: katellaan. Aivan loistavaa. Ei kiusallisia selityksiä, ei turhia anteeksi pyytelyitä ja ennen kaikkea ei turhaa toivoa. Sokkotreffeillä käynti helpottui suunnattomasti tuon oivalluksen ansiosta, sillä eroaminen on ainakin itselleni aina ollut se tapaamisen piinallisin osuus. Ei ole kiva tuottaa kenellekään pettymystä, ja jos se kaiken kukkuraksi täytyy tehdä jollakin kiusallisella ja lähes julmalla tavalla, on tapahtuma silkkaa piinaa myös torjujalle. Treffailussahan on joka tapauksessa aimoannos sisäänrakennettua julmuutta, sillä parisuhdemarkkinat ovat oikeastaan luonnonvalinnan viimeinen linnake tässä tititainmentin kyllästämässä maailmassa.

Kesävävy kateissa

Kesän ensimmäinen mökkireissu on pulkassa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, lokki hautoi munia räystäskourussa ja ruoho kasvoi - valitettavasti. Ruohonleikkuri ei nimittäin suvainnut jatkaa toimintaansa talvilevon jälkeen. Minun vikani! Minä olen surkeasti laiminlyönyt velvollisuuteni hankkia kesävävy, joka hoitaa mökillä raskaat ja ikävää teknistä näpertelyä edellyttävät tehtävät kuten ruohonleikkurin suostuttelun. Mutta ehkäpä vielä ei ole liian myöhäistä, onhan Helluntaihinkin vielä kolme viikkoa.

Siispä nyt on hämäläiselle rantamökille kesävävy haussa. Ehdottomana vaatimuksena on ahkera ja työteliäs luonteenlaatu. Töitä on paiskittava aamupalasta auringonlaskuun ja mieluiten ilman erillistä käskyä. Mökin varustukseen kuuluu kyllä riippumatto, mutta se on lähinnä koristeena. Toinen perusvaatimus on riittävä tekninen kyvykkyys päältä ajettavan ruohonleikkurin ynnä muiden mökillä tarvittavien kapistuksien huoltamiseen. Nikkarointitaidoista ja viherpeukalosta saa plussaa. Myös pieniruokaisuus on suotavaa, koska kesävävy työskentelee pyytettömästi ruokapalkalla. Teoriassa kesävävylle olisi toki mahdollista maksaa luonnossakin, mutta käytännössä liki satavuotias talo pihapiireinen imee keskivertokesävävystä mehut niin tehokkaasti, ettei tämä illan tullen jaksa enää muuta kuin nukkua - luonnollisestikin kuorsaamatta!

Löytyykö tarjokkaita leppoisaan kesävirkaan?

Totuus sinkkuelämästä

Sinkkuelämä - sillähän on kiistatta positiivinen kaiku, riehakasta juhlimista, hedonistista tarpeiden tyydyttämistä vailla vastuuta perheen elättämisestä tai kumppanin miellyttämisestä.  Sinkkuelämä on itseoikeutettu ympäristö kepeälle kioskiviihteelle ja näpsäköille TV-sarjoille, joissa kerrotaan kauniiden, menevien ihmisten edesottamuksista parisuhdemarkkinoilla. Niiden juonikuvioille yhteistä on se, että päähenkilöiden tavoitteena on päästä eroon sinkkuudestaan ja lopuksi he lähes aina pääsevätkin - lajityyppiinhän erottamattomasti kuuluu onnellinen loppuratkaisu, mitä sinkkuelämän jatkuminen entisen kaltaisena ei selvästikään olisi. Näyttää siis siltä, että niin sinkkuviihteen tekijöiden kuin kuluttajienkin mielestä parisuhde on parempi olotila kuin sinkkuus.

Sinkun ei kuitenkaan sovi valittaa - muutenhan voi leimautua epätoivoiseksi, eikä kukaan halua epätoivoista kumppania. Epätoivoinen on varmaankin epätoivoinen siksi, ettei ole kelvannut kenellekään, ja epätoivoiselle arvatenkin kelpaa kuka tahansa. Eikä kukaan halua olla kuka tahansa. Siksi sinkun on pidettävä sinnikkäästi yllä kuvaa iloisesta, menevästä harrastusten ja juhlinnan täyttämästä elämästä: "Kaikki muut asiat elämässä ovat kohdallaan, mutta vain se oma mussukka puuttuu kainalosta." on internetin deittipalstoilla ahkerasti toisteltu lause. Itse kylläkin siirryn välittömästi tarkastelemaan seuraavaa profiilia mokomaan latteuteen törmätessäni. Mikäli se ei pidä paikkaansa, se on lähinnä säälittävä. Ja jos taas pitää, minut luultavasti skeduloitaisiin kahden tunnin aikaslotille torstai-illaksi urheiluharrastuksen ja poikien baari-illan väliin. Minä haluan miehen, jonka elämässä on tilaa parisuhteelle, mikä tarkoittaa, että siellä pitää olla se parisuhteen kokoinen tyhjä aukko.

Siinä parikymppisenähän sinkkuelämä voi olla aika hauskaa - kun kaikki muutkin ovat sinkkuja ja mihinkään ei ole kiire. Elämän täyttää kavereiden kanssa hengailu ja opiskelijabileet. Sitä aikaa moni varmaan kaiholla muistelee, mutta minulla on uutisia: se ei jatku loputtomiin. Kaverit perustavat perheet, viikottaiset illanistujaiset muuttuvat vaivihkaa kahvikupposeksi muutaman kerran vuodessa ja omakin biologinen kello alkaa tikittää. Tavoitteeton hauskanpito muuttuu vähitellen epätoivoiseksi etsinnäksi. Jos yökerhossakäyminen kaksikymppisenä on kuin kävisi shoppailukierroksella, niin että taskussa on tukko rahaa, eikä mitään tarvitse ostaa, jos ei sopivaa osu kohdalle, ovat fiilikset kolmenkympin jälkeen pikemminkin niin, kuin olisi hankkimassa pukua samana iltana oleviin linnanjuhliin - ja sen puvun pitäisi löytyä UFFin vitosen päiviltä.

Näistä tunnelmista kumpuaa biisini Sinkkuelämää, jonka lyriikat löytyvät verkkosivultani. Sen tasoista demoa, jonka kehtaisi nettiin laittaa, minulla ei kappaleesta valitettavasti vielä ole, mutta innokkaat soittajat Tampereen seudulta voivat ilomielin ottaa minuun yhteyttä.